"Kävin eilen viemässä avioerohakemuksen." Ei jumalauta, oli eka ajatus päässä. "Rakastan sua mut ainakaan tällä hetkellä en pysty olemaan sun kanssa parisuhteessa." PAM! Toinen isku palleaan. Kaikki mikä mulle on joskus merkinnyt jotain on nyt kovaa vauhtia luisumassa käsistä...
Valotetaanpa taustoja:
Ystävänpäivänä 14.2.2009 sanottiin toisillemme "Tahdon". Raskaus oli puolivälissä ja muutenkin oli kaikki suht hyvin. Ennen sitä kolmisen vuotta kimpassa ja sitten noin puolen vuoden ero (Idiootti kun olin ja paikkasin pahaa oloani aloittamalla suhteen toisen kanssa). Tuon eron aikana tiedostin todellisesti ekan kerran kunnolla että tuo nainen on mulle se "The One". Aina sen olin tiennyt mutta en sisäistänyt sitä kunnolla.
Pikkuhiljaa palattiin yhteen ja asiat rupes rullaamaan todella hyvin. Löysimme kivan, persoonallisen asunnon jossa TODELLA edullinen vuokra. Molemmilla työpaikat joissa viihdyimme todella hyvin. Kaikki oli loistavasti. Kesä meni töitä tehdessä ja viikonloppuisin bailaamisen sijaan menimme auttamaan anoppia pubin pyörittämisessä.
Eräänä sunnuntai aamuna silloin vielä avovaimo ihmetteli siskolleen outoja unia johon sisko totesi että nyt heti ostamaan raskaustesti. Testi haettiin ja tulos oli positiivinen. Siinä sitten istuttiin piharakennuksen portailla aivan sanattomina. Neuvola-ajat ym. varattiin ja samantien myöskin rupesimme etsimään isompaa asuntoa.
Yhtenä iltana avovaimolla oli mellkoisia alavatsakipuja ja hieman vuotoa. Ei muuta kuin kiireen vilkkaa sairaalaan päivystykseen ultrassa käymään. Itse odottelin kämmenet hikoillen käytävässä kunnes huoneen ovi avattiin ja hoitaja vakavalla naamalla ilmoitti että minua on pyydetty sinne. Vannomatta oli elämäni pisimmät pari metriä siitä käytävän tuolilta ultrahuoneen ovelle. Huoneen ovella näin avovaimoni joka samaan aikaan itki sekä nauroi. Katsoi silmiin ja totesi hysteerisen naurun säestyksellä: "Kaksoset, perkele!" Parin kolmen päivän päästä tajusin vasta jotenkuten mistä oli kyse ja silloin se iski: Aivan karmea paniikki. Miten helvetissä minä, mies joka 7 vuotta sitte vielä joutui välillä nukkumaan lehtiroskiksessa pärjäisin isänä? Ja vielä kahdelle! Osittain tuudittauduin siihen että kyllä sen vaipanvaihdon ja muut sitten oppii, olihan tuleva äiti aivan huikea lasten kanssa. (Muutaman kerran ollut mukana kun hän oli lapsenvahtina kummitytölle ja muille lähipiirin tenaville.)
Silti se pelko oli siellä, miten raha-asiat, asunto, muksujen huone ym. ym...? Öisin ei saanut nukutuksi kun mietti näitä asioita. Pelotti niin perkeleesti.
Raskaus eteni kuitenkin aika mukavasti omalla painollaan. Töissä käytiin ja muutenkin kaikki tuntui menevän hyvin. Yhtenä aamuna töihin mennessä kuin salama kirkkaalta taivaalta pamahti ajatus päähän, josta en päässyt eroon pitkään aikaan: Mitä vitun järkeä tässä kaikessa on?
Työpaikalle päästessäni en ollut niin innostunut töistä kuin yleensä, lähes tulkoon ahdisti olla siellä. Tulokset romahti ja aloin harkita hanskojen lyömistä tiskiin. Sattumalta eräs entinen työkaverini otti yhteyttä ja tarjosi saman alan hommia ja lupasi vielä paremman palkan. Tottahan toki tartuin tilaisuuteen, mutta se ajatus hakkasi koko ajan takaraivossa. Masensi, ahdisti ja vitutti koko ajan. Tuntui ettei tässä ole mitään järkeä.
Mentiin naimisiin, paras asia raskauden lisäksi tämän henkisen kaamoksen keskellä. Kun tulosta ei tullut, oli parempi vaihtaa työpaikkaa, firmat ja tuotteet vaihtuivat mutta tulosta ei tullut ja vitutti ja ahdisti. Aluksi luulin itsekin että kyseessä oli hetkellinen itsetunnon notkahdus tai kipinän puute myyntityötä kohtaan, tai sitä ainakin koitin vaimolle selittää. En halunnut huolestuttaa raskaana olevaa naista.
Sitten tasan viikko häiden jälkeen menimme ihan normaaliin kontrolliultraan. Lääkäri totesi että tilanne on se että rouva lopettaa työnteon tähän paikkaan ja menee suoraan vuodelepoon sairaalaan. Eli lisää kuraa pulpettiin.
Vaimo tietenkin aivan hädissään kuten minäkin, olin välillä sairaalassa yötä vaimon tukena, tai ainakin yritin. Välillä olin kotona jolloin sain aikaa itselleni. Koitin kirjoittaa vaimolle kirjeen tuntemuksistani, mutten koskaan saanut annettua. Sysäsin tuntojani taustalle, ajattelin että tärkeämpää on saada vaimo ja muksut terveenä kotiin. Jossain vaiheessa alkoi mennä olo niin synkäksi että kuvioihin tuli monen tuttu kaveri: Kuningas Alkoholi.
Se hetkellinen olo kun pystyi tekemään ja ajattelemaan jotain muutakin oli kuin maailman koukuttavin huume. Aloin keksiä mitä hurjempia ja tyhmempiä tekosyitä miksi menen kotiin yöksi ennemmin kuin jään sairaalaan vaimon tueksi. Jossain vaiheessa en edes vaivautunut ilmoittamaan vaimolle. Tottahan se vaimo raskausajan hajuaistillaan oli tarkempi kuin yksikään vainukoira ikinä. Koitin selitellä sitä sun tätä ja ainakin luulen että sain hänet ottamaan ajatukset minusta tosin ei varmaan uskonut sanaakaan. Koitin vain saada hänet keskittymään raskauteen tai lähinnä siihen että kaikki menisi hyvin.
Useamman viikon vuodelevon jälkeen vaimo pääsi vihdoin kotiin. Koitin tehdä töitä, lähinnä sen takia että pysyisi rytmi päällä. Eräänä päivänä töistä tullessani ihmettelin kun ulko-ovi oli auki, läppärin kansi auki ja puhelin hattuhyllyllä. Ajattelin että mitähän nyt on tapahtunut. Vilkaisin läppäriä ja huomasin vaimon Facebook-tilin olevan auki, ajattelin että kirjaudunpa ulos ja tsekkaan oman tilini. Juuri ennen ulos kirjausta silmiini osui avoinna ollut FB-keskustelu erään henkilön kanssa. Keskustelu oli sitä luokkaa että luulin hänen jättäneen puhelimen tahallaan kotiin ja lähtenyt siihen salaiseen hotellitapaamiseen kyseisen jannun kanssa.
Oksetti, sattui, itketti, jaloista lähti tunto ja putosin polvilleni. Sitten alkoi se ajatuksien ja kysymysten tulva pään sisällä: Miten tuo nainen joka on ollut mun esikuva rehellisyydestä ja luottamuksesta parisuhteessa voikin tehdä jotain tuollaista? Tuntui kuin AIVAN KAIKELTA olisi viety pohja, tuntui kuin nyt viimeistään kaikki menetti merkityksen.
